The pandemic's immediate effect on global CO₂ emissions has only given us about 20 extra days' grace in meeting our global climate target. Let's not leave this to chance

TK-mies Veikko Itkonen teki jatkosodan syksynä 1941 radioselostuksen eräästä sodan kärsimysnäytelmästä. Selostus on kuultavissa Ylen Elävässä arkistossa (selostukseen pääsee tästä linkistä). Siihen sisältyy minua hämmentänyt kohta, joka liittyy suomalaisten osuuteen Leningradin piirityksessä. Palaan siihen, kun olen ensin kertonut välttämättömät taustat. Saksalaiset joukot piirittivät Leningradia eli nykyistä Pietaria syyskuusta 1941 alkaen. Piiritys kesti lähes 900 päivää – yli kahden talven, yli kahden kesän. Puna-armeija mursi Leningradin saarron vasta tammikuun 14. päivänä 1944. Ainakin 800 000 ihmistä kuoli, enimmäkseen nälkään. Heitä ja kaupungin puolustajia on haudattu lähes puoli miljoonaa Piskarevin hautausmaalla, missä itse kävin joitakin vuosia sitten. Mykistyin kärsimysten laajuudesta. Kun Leningradin piiritys oli alkanut, Saksan sodanjohto yritti saada myös Suomen osallistumaan kaupungin valloitukseen. Ylipäällikkö Mannerheim lähetti kirjeen, jossa hän totesi, että siihen eivät hänen sotilaansa ryhdy. Mannerheimin periaate oli vankkumaton: Suomi ei saa koskaan olla uhkana Leningradille. Entisenä Venäjän armeijan kenraalina Mannerheim tiesi, miten tärkeä vallankumouksen pyhä kaupunki oli koko Neuvostoliitolle. On syytä olettaa, että Josif Stalin antoi myöhemmin paljon arvoa Mannerheimin kieltäytymiselle. Vuonna 1996 ilmestyi jääkärieverstiluutnantti ja heimosoturi Ragnar Nordströmin muistelmateos Voitto ja kuolema. Nordström tuo ujostelematta esiin vuonna 1941 esittämänsä näkemyksen, jonka mukaan Suomen olisi pitänyt tukea Saksan hyökkäystä Leningradiin. Kirjassaan hän harmittelee, että Mannerheim ja presidentti Risto Ryti kieltäytyivät. Suomalaisia on kuitenkin yritetty nimetä osallisiksi Leningradin kärsimyksiin. Niin teki varsinkin Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatsheslav Molotov. Liittoutuneiden johtomiesten Teheranin konferenssissa joulukuussa 1943 Molotov väitti itsepintaisesti, että suomalaiset ovat tykistöllään osallistuneet jo 27 kuukauden ajan Leningradin pommittamiseen. Häntä harmitti presidentti Franklin D. Rooseveltin myönteinen suhtautuminen Suomeen. Oman näkemyksensä vuoden 1941 tapahtumista esitti Gennadi Kuprijanov suomeksi vuonna 1984 ilmestyneessä teoksessa Jäämereltä Laatokalle. Hän näki suomalaisten tunkeutumisen rajan yli Itä-Karjalaan osana saksalais-suomalaisen sodanjohdon ajatusta saartaa Leningrad myös koillisesta. Hänen mukaansa taistelut Syvärillä olivat osa Leningradista käytyä suurtaistelua. Runsas vuosikymmen sitten arvostettu amerikkalainen kirjallisuuslehti The New York Review esitteli teoksen The Siege of Leningrad. Sen mukaan piiritys oli toisen maailmansodan kauhistuttavimpia tapahtumia. Erikseen korostettiin, että piirittäjiä olivat Saksan ja Suomen armeijat. Teksti jatkuu alempana Amerikkalainen Leon Uris kertoo Harmagedon-romaanissaan, kuinka saksalaiset ja suomalaiset tykit pommittivat Leningradia. Vaikka teoksen faktatiedot ovat monin paikoin puutteelliset, laajalevikkisenä se välitti kuitenkin tietynlaisen kuvan suomalaisten osuudesta Leningradin piiritykseen. Näiden tietojen jälkeen palaan Veikko Itkosen radioselostukseen. Hän teki sen Leningradin ensimmäisen puolustuslinjan tuntumassa, kun oli ensin kiivennyt mikrofoneineen erääseen tähystystorniin. Selostuksen olennainen kohta tulee tässä: ”Pietarin kohtalo on sinetöity, saartorengas, rautainen vanne, kiristyy kaupungin ympärillä hetki hetkeltä. Suomalaiset sulkevat tien tänne pohjoiseen. Ympärillämme, tuolla alhaalla, pimeydessä metsien kätköissä vilahtelevat suomalaisten tykkien punaiset suuliekit ja lähettävät kovia kranaattejaan ryssien asemiin, jotka vielä itsepintaisesti yrittävät puolustautua ja estää Pietarin tuholta. Kuva: Teivo Teivainen. Eteeni ilmestyi tuhti annos sokeriviinaa. Hieman jäitä ja keltainen pilli, juuri mitä halusinkin. Koska en ollut ehtinyt vielä tilata mitään, katsahdin uteliaana ympärilleni. Tarjoilijan takana, kaukana vasemmassa nurkkapöydässä, istui yksinäisen oloinen vanhus. Hän nosti ryppynahkaisen peukalonsa rennosti kohti baarin kattoa. Venezuelan rajalla virkailija tivasi keltakuumerokotustodistusta. Ei tullut mukaan. Kiistellessämme jatkotoimenpiteistä takahuoneessa istunut raja-aseman johtaja ilmestyi viereemme. Tein peukalomerkin. Kun hän vastasi siihen, tiesin, että ongelma oli ratkaistu. Brasilialaiset ovat jalostaneet peukalon vilauttamisesta moniulotteisen sosiaalisen rituaalin. Joissakin maissa pystyyn nostettu peukalo on kansainvälistynyttä keskisormiviestiäkin syvempi loukkaus. Brasiliassa asia on toisin. Siellä peukalo on globaalia kumppanuutta parhaimmillaan. Erityisesti kymmeniä tuhansia kilometrejä eri mantereilla liftanneelle kulkurille pystyssä sojottavaan peukaloon kiteytyy romanttisia ajatuksia ystävyydestä ja avunannosta. Rakastuinkin brasilialaiseen peukalorituaaliin välittömästi ja intohimoisesti. Brasilialaisten peukaloiden välisessä merkitysavaruudessa liikutaan solidaarisuuden peruskysymysten äärellä. Kyse ei ole vain yksioikoisesta asia selvä -viestistä elekielellä. Peukalorituaalissa aloitteen tekijä panee itsensä kokonaisvaltaisemmin likoon. Peukalo luo yhteisöllisyyttä. Peukalorituaaliin osallistumalla vieras voi vapautua muukalaistunteesta. Köyhä voi kuvitella ohikiitävän hetken verran olevansa rikkaan kumppani. Musta ja valkoinen peukalo tuntuvat yhtäkkiä täydentävän toisiaan. Toki peukalokulttuurinkin sisällä on luokkaeroja. Peukalorituaalin näennäisen tasavertaisuuden takana voi piillä monenlaisia alistussuhteita. Itsessään se on kuitenkin lupaus hieman aiempaa paremmasta maailmasta. Siihen lupaukseen siis rakastuin, tietoisena sen mahdollisesta valheellisuudesta. Kirjoittaja toimii San Marcosin yliopistossa Perussa vierailevana professorina sekä demokratiaa ja globaalimuutosta käsittelevän ohjelman johtajana.